En toteuttanut meidän häävalmisteluja mitenkään loogisessa järjestyksessä, mutta yritän kirjoittaa niistä kuitenkin sellaisessa, joten tarina pitänee aloittaa siis sormuksista.
Olemme alunperin menneet kihloihin vuonna 2015 ehkä hiukan kliseisesti ystävänpäivänä. Olin itse suunnitellut meidän sormukset, joten ”Will you marry me”-kysymys aamukahvilla ei ollut yllätys, muuten kuin ehkä kielivalinnan osalta.
Suunnitteluni lähtökohtia sormuksissa oli mm. se, että olemme pienissä yksityiskohdissa toistemme vastakohtia, mutta peruskysymyksissä hyvinkin samoilla linjoilla. Perusidea molempien sormuksissa oli sama; sormuksesta tuli tavallaan kokonainen vasta kun kihlasormus ujutetaan vihkisormuksen sisään. Kuten ehkä parisuhteellekin ajattelen tapahtuvan. Siitä tulee avioliiton myötä tavallaan virallinen ja valmis, mutta sen sisällä se sama parisuhde kuitenkin pysyy. Kaikkine hyvine ja huonoine puolineen eikä mikään osa suhteesta katoa tai korjaannu papin aamenella.
Molempien sormukset olivat materiaaliltaan terästä, koska kummankaan meidän elämäntyyllillä mikään jalometalli ei ollut, eikä ole, hyvä vaihtoehto.
Minun sormus oli sirompi, naisellisempi ja monimutkaisempi. Kihlana ornamenttisormus kiiltävästä teräksestä ja vihkisormuksessa oli rivit mustia timantteja ja keskellä yksi suurempi neliön mallinen kirkas timantti.
Puolison kihlasormus oli taas musta ja vihki ympärillä teräksen värinen. Molemmat hänen sormukset olivat mattapintaisia ja maskuliinisempia kuin minun.
Perusidealtaan samanlaisia, mutta yksityiskohdissa täysin toistensa vastakohdat.
Koska en halua mustamaalata ketään/mitään yritystä sen enempää, tästä kohtaa kerrottakoon vain, että nämä sormukset kuitenkin tavallaan varastettiin meiltä.
Olimme vuosia ilman sormuksia, mutta jossain vaiheessa päädyimme hankkimaan hopeiset, halvat ja väliaikaiset rinkulat. Ostin ne vähän sillä ajatuksella, että rakennan noiden alkuperäisten kaltaiset itse. Lähinnä juhlakäyttöön, koska nykyään meidän kummankaan työt ei oikein salli sormuksia edes pidettävän. Ei edes teräksisiä.
Tosiaan alkuperäistä ideaa mukaillen minun kihlani on hopeinen filigraanisormus ja miehen sormus niinikään hopeaa, mutta suurelta osin mustaksi värjättyä sellaista.
Minun vihkisormuksen aihiona on käytetty kahta mustaa rivisormusta, joiden kiinnityskohtaan on upotettu kaksi mustaa zirkonia.
Tätä nykyä sormukseni ovat juotettu yhteen. Ihan siitä syystä, että sormus ei tosiaan ole sormessa juuri koskaan. Se matkustaa kellon rannekkeessa mukana ja on kätevämpää, että se on yhtenä kappaleena siinä.
Miehellä ei varsinaisesti taas ole ollenkaan vihkisormusta, mutta hänen kihlansa ympärille juotettiin hopeareunat. Näyttää äkkiseltään samankaltaiselta omani kanssa ja hänenkin on helpompi kuljettaa sormusta kaulaketjussa mukana, kun on vain yksi sormus.
Tuossa ylläolevassa kuvassa näkyy myös minun ”antivihkisormusta”.
Minulle sukunimen vaihtaminen ei ollut mikään itsestään selvyys. Onhan tyttönimeni osa myös yritykseni nimeä ja koen kuuluvani siihen sukuun myös joiltain ominaisuuksiltani.
Tästä syystä, sekä siitä että en metallista sormusta voi arjessa pitää, suunnittelin ns. antivihkisormuksen.
Halusin tatuoida vasempaan nimettömään kuvan, jota voisin väittää halutessani vihkisormukseksi, mutta joka oikeasti kytkee minut omaan sukuuni.
Olen tyttönimeltäni Kettunen, etunimeni Katja Susanna, tästä tulee yritykseni nimi KeKaSu. Kekaseminen on myös sellaista tekemistä, että siinä menossa ei korut kestä käsissä. Lisäksi ne ”keksijän” ominaisuudet on periytynyt minulle ehkä eniten sieltä Kettusen suvusta ja se on suku, johon eniten tunnen kuuluvani. Olen sisimmässäni siis aina Kettunen, vaikka passissa nimi vaihtuisikin.
Siitä se ajatus kettuprinsessasta (jonka voi vihkisormuksilla peittää) lähti. Nimeni voi avioliiton myötä vaihtua, mutta kettusuus on aina osa minua. Ja se osa minua näkyy arjessa eniten, kuten näkyy se osa tatuointiakin. Kun laitan vihkisormuksen sormeen, muuttuu tatuoinnin ja ehkä vähän minunkin luonne. Silloin olen yleensä laittautunut, paremmissa vaatteissa enkä välttämättä paljonkaan keksimässä saati toteuttamassa mitään. Omalla tavallaan olen myös siis rauhallisempi, kuten myös nykyinen sukunimeni ja kaikki he, jotka siihen sukuun tiedän kuuluvan.
Luonnostelin tatuointini ihan suoraan sormeen ja sitä sitten ammattilaisen kanssa jatkojalostettiin. Minä en tuosta iholle neulalla ”piirtämisestä” mitään ymmärrä, joten omissa kuvissani oli liian pientä piiperrystä ja mm. niitä vähän karsittiin.
Ensimmäisellä tatuointikerralla eivät kaikki viivat ihan tarttuneet, mikä oli kuulemma ihan odotettavissa. En kuitenkaan valitettavasti saanut omia aikataulujani sopimaan, että olisin päässyt ennen häitä sen uudelleen värittämään ja siksi kuva on hääpäivänä vähän epätäydellinen. Joka tapauksessa se on ainakin hyvin pysyvä koriste vasemmassa nimettömässäni.
Mieheni halusi jotain riimukirjoitusta sormiinsa jo paljon ennen meidän häitä, mutta teksti/symbolit on vielä mietinnässä. Minä olen siirtänyt tätä ajatusta vähän omalle työpöydälle ja ehkä suunnittelen hänellekin oman antivihkisormuksen. Sellaisen, jonka riimut yksinään kertovat jotain hänestä itsestään ja kun osan niistä peittää sormuksella, tarina muuttuu toiseksi. Enää vain pitäisi keksiä se tarina..
Minulla oli myös aikomuksena teettää titaanista tai teräksestä meille pysyvät sormukset, mutta enää en ole niin varma. Ehkä sitten teräshääpäivänä vajaan 11 vuoden kuluttua voin terästää meidän sormuksetkin. Kuten kaikella väliaikaisella on tapana, luulen että myös meidän väliaikaiset ja halvat sormukset jäävät hyvinkin pysyviksi ja niiden arvo mitatataan jotenkin muuten kuin euroissa.
Seuraavassa kirjoituksessani voisin ehkä kertoakin niistä asioista, jotka meidän häissä eniten euroja vei ja joiden arvoa ei myöskään voi mitata pelkästään rahassa, kun puhutaan juhlista..