Kun vieraat saapuivat juhlapaikalle, toivotti kaaso ja bestman heidät tervetulleiksi ja kohotimme maljat. Tämän jälkeen vieraat saivat etsiä omat istumapaikkansa.
Tarjolla oli karjalainen pitopöytä. Ruoka oli erittäin hyvää ja sitä oli ainakin riittävästi. Ruuan puolesta voin ehdottomasti Kestikievari Herranniemeä suositella! Paikassa on myös A-oikeudet, mutta me päädyimme maksamaan vieraillemme vain holittomia vaihtoehtoja. Muuta ruokajuomaa halunneet tilasivat niitä itse.
Pääruuan jälkeen, kakkukahveja odotellessa, leikimme tutustumisleikkiä, jossa tarvittiin niitä nimilappuja. Homman pointti oli se, että kaaso ja bestman esittivät vieraille kysymyksiä. Kaikki ne, jotka pystyivät vastaamaan myötävästi, nostivat omat nimilappunsa ilmaan. Kysymyksiä olivat mm. ”Kuka oli paikalla, kun morsian syntyi?” ”Kuka on asunut sulhasen kanssa samassa osoitteessa?” jne. Olin miettinyt kysymykset niin, että jokainen vieras joutuu lappunsa nostamaan. Ideana tuossa on vähän kertoa muille vieraille, mistä kukakin hääparin tuntee ja kumman puolen vieras on. Oikein kiva tapa poistaa alkukankeutta ventovieraiden välillä ilman vaivaannuttavia puheenvuoroja ja esittelyjä.
Leikin viimeisimpiä kysymyksiä oli ”Kenellä on yhteisiä harrastuksia morsiamen kanssa?” Koska kukaan ei tiedä mitä minä harrastan (en edes minä itse), kukaan ei nostanut lappuaan. Siinä minä vilkaisin isääni ja sanoin, että tuo muuttaminen taitaa olla meidän molempien harrastus. Hänkin kun on kymmenissä osoitteissa elämänsä aikana asunut. Siitä aasin siltana sitten pääsimme kertomaan, että tuvan pöydät ovat nimetty meidän asuttamien kaupunginosien mukaan. Se kun tuskin olisi kenellekään kertomatta auennut.
Olen tainnut jo useamman kerran mainita, että olen perinteiden ystävä. Tästä syystä olen aikoinaan ostanut sen suomalaisista hääperinteistä kertovan Siksi tahdot- hääkirjan. Olen ammentanut siitä paljon ideiota omiin häihin ja toki napsinut mukaan uudempiakin ja muualta tulleita traditioita. Nuo uudemmat ja vierailta mailta omitut traditiot ovat niitä ohjelmanumeroita, joita hääperinteiksi nykyään mielletään ja joita miltei jokainen osaa odottaa. Etenkin näihin liittyi minulla paljon paineita. Ja minähän en omiin häihini halunnut mennä turhia jännittämään. Siitä jännittämisen välttelystä lähti joku punainen lanka. Se johti teemaan, jota kutsuin kotona petku-huiputtamiseksi.
Ensimmäinen pelkoni liittyi kakun leikkaamiseen ja siihen liittyvään ”polkaisuun”. Itselläni on tapana pikku-paniikissa vähän ylisuorittaa ja näin jo sieluni silmin kuinka saan koko kakun nurin yrittäessäni saada jalan ensin maahan ja/tai puolison varpaat murrettua.
Meillä oli myös kahta erilaista hääkakkua ja vihkiparin kakku oli puoliksi toista ja puoliksi toista. Naamioituna näyttämään kuitenkin yhdeltä ja samalla kakulta, petku-huiputusteeman mukaisesti.
Hääkakkukoristeen olin valinnut sen mukaan, että se tietävälle kertoo selkeästi kumpi puoli kakusta on mitäkin. Toinen puoli oli perinteistä mansikka-kermakakkua ja toinen mansikka-hyydyke/juustokakkua, jossa oli gluteeniton keksipohja. Ensimmäistä sain maistettua vähän ja jälkimmäistä jäi reilusti yli. Kakut olimme tilanneet Lieksan leipomosta. Sekä tuotteet että palvelu oli mielestäni oikein erinomaista. Voin suositella!
Ratkaisukeskeisenä ihmisenä kehittelin omista ongelmistani käsin ”ohjelmanumeron”, jossa me emme leikanneetkaan kakkua yhdessä samalla lapiolla. Ennen kakun leikkaamista minä kaivelin kimppu-laukustani oman kakkulapion. Huusin kovaan ääneen ”Ai niin minähän olenkin itsenäinen nainen ja minä en ala ketään tässä julkisesti polkemaan”. Tämän jälkeen leikkasimme kakusta omat palat, omilla lapioilla ja omille lautasille. Jätin oman lapioni gluteenittomien tuotteiden ottimeksi, vaikka oli heille kai siinä talonkin puolesta joku väline.
Kakkukahvien yhteydessä oli myös puheiden vuoro. Tässä kohtaa kerroimme, että jokaisen kutsutun nimi on kirjoitettuna edessään palavaan tuikkuun. Jos henkilö ei aikoisi pitää puhetta, hän voisi puhaltaa kynttilänsä sammuksiin.
En ollut sanonut kenellekään, että aikoisin itse pitää puhetta. Se ei perinteisesti kuulu naisten tehtäviin, ei myöskään kaason. Olin kuitenkin miettinyt, mitä sanoisin, jos puhuisin. Olin päättänyt, että pitäisi puheeni heti puolisoni perään ja aloittaisin sen ”Meidän taloudessa mies saa harvoin viimeisen sanan enkä minä aio sitä nytkään hänelle antaa..”. Jos tunnelma olisi ollut jotenkin jännittävämpi, en olisi puhettani pitänyt. Mutta koska tunsin oloni ihan rennoksi, pidin puheen. Vaikken ollut sitä harjoitellut tai kirjoittanut puhtaaksi. Minä en ole tottunut pelkäämään esiintymistä ja joku vuosi sitten tämä pelko yllätti minut itseni ihan täysin. Olen alkanutkin pelkäämään sitä, että entä jos nyt pelkäänkin puhua julkisesti. Omissa häissäni en pelännyt, mutta pienemmissä tilaisuuksissa niiden jälkeen pelkoa on ollut. En tiedä mistä se tulee ja millä se pysyy poissa. Koin oman ratkaisuni hääpuheen suhteen oikein toimivaksi. Ehkä tässäkin on kyse siitä ylisuorittamisesta. Kun kukaan ei tiennyt odottaa mitään, ei minuun kohdistunut mitään odotuksia eikä siksi ollut paineita.
Ihmiset syö ja kahvittelee kukin vähän omassa tahdissaan ja siksi vieraille on hyvä olla myös omaehtoista tekemistä. Tällaista ajanvietettä olin asetellut tuvan oven vieressä olevalle pienelle pöydälle. Tuosta puuhapöydästä kerroin jo edellisessä artikkelissa, mutta pöydällä oli kirjasia ja kuvia selattavaksi sekä tarvikkeita, joilla meille pystyi jättämään viestejä ja vinkkejä. Tein pienen lomakkeen, jolla sai jättää hääparille terveisensä. Olen itse tehnyt tietokoneella kyseisen lomakkeen ja tulostanut niitä useita ylimääräisiä. Silti en löydä a) sitä alkuperäistä tekstitiedostoa mistään b) yhtään tyhjää tulostetta c) edes kuvaa valmiista lomakkeesta. Alla ainoa kuva, joka löydettävissä tähän hätään oli.
(Millaisin) terveisin:
(Kuka)
Kun olimme tuvassa valmiit, kerroimme että annamme vieraille lahjaksi sen Kivi-tuikun, jossa oli heidän nimensä. Minun ajatus kynttilöiden sammuttamisesta ennen puheita liittyi tähän. Ajattelin, että niitä kippoja olisi helpompi kuljettaa, kun steariini sisällään oli edes vähän jähmettynyt. Ei sillä mitään puheiden lukumäärää oikeasti tiedusteltu.
Tässä välissä ohjelmaan tuli tunnin tauko, jotta ihmiset saivat käydä vaihtamassa rennompia vaatteita ylleen ja hengähtää. Me nappasimme taustakankaan tuvan seinältä kainaloon ja pakkasimme puuhapöydän tavarat toiseen ja lähdimme pistämään rantapaviljongin jatkoja varten kuntoon. Ei siinä mitään vaatteita ehtinyt vaihdella, olikohan edes tarkoitus..?
