Jatkot paviljongissa

Pääosin olimme toki koristelleet jatkopaikkana toimivan paviljongin jo juhlia edeltävänä iltana. Ohjelmassa olevan tunnin tauon aikana me nostelimme naposteltavat ja muut tarjottavat esille, laitoimme sen valokuvaustaustan paikoilleen ynnämuuta sellaista pientä. Sekä minä että puolisoni häärimme siellä juhlavaatteissamme. Myös osa juhlavieraista oli tullut jo pääpaikalta suoraan paviljonkiin ja osa taas käytti ajan hyödyksi vaihtamalla mukavampaa päälle.

Kun virallinen ohjelma taas jatkui, se jatkui häätanssilla. Tähän traditioon minulla liittyy paljon kammoja. Eikä ne oikeastaan liity siihen, että minä tai puolisoni ei osattaisi tanssia. Minusta on vaan jo äärimmäisen kuumottava ajatus, että pitäisi tanssia kymmenien silmäparien tuijottaessa vain ja ainoastaan meitä.

Meidän biisiksi valikoitui Karjalan kunnailla-sarjan tunnusmusiikki Yö väistyy. Kappale on äärimmäisen kaunis, se sopii meidän karjalaiseen teemaan ja ko. TV-sarja on myös niitä harvoja sarjoja, joita me olemme katsoneet yhdessä. Ainakin siihen maailman aikaan, kun mitään suoratoistopalveluja ei ollut käytössä.

Tuo kappale kestää yli 3,5 minuuttia. Se on pitkä aika jorata töllisteltävänä. Ja nykypäivänä ei enää edes riitä, että silmäparit seuraa vaan miltei jokaisen parin edessä on vielä kameran linssi. Tämä ajatus oli minulle aivan liikaa, mutten kuitenkaan halunnut kieltää ihmisiä kuvaamasta. Sen sijaan ajattelin, että annetaan heille sitten jotain mitä kuvata.. 😈

Olimme sopineet puolison kanssa notkuvamme eri päädyissä paviljonkia, kun kaaso ilmoitti että nyt on häätanssin aika. Kävelimme mieheni kansssa tilan keskelle, jossa minä sanoin kuuluvasti ”Vielä joskus 50-luvulla suomalaisissa häissä saatettiin ensimmäinen valssi soittaa poisnukkuneiden muistoksi. Myös me haluamme lähettää kappaleen ensimmäiset soinnut kaikille heille.”

Kaaso laittoi biisin soimaan ja 20 sekuntia kappaletta kuunneltiin hiljaa paikallaan. Tämä toki tuosta yllämainitusta syystä, mutta myös siitä syystä että emme osanneet tehdä mitään koreografiaa tuohon alkuun. Kun Pentti Hietanen sitten aloitti laulunsa, alettiin mekin tanssia. Oltiin harjoiteltu tätä kotikeittiössä teipit lattiassa askelmerkkeinä ja oltiin harjoiteltu myös seuraava petku-huiputusosio.

Me ei tanssittu kuin ihan hetki. Ehkä sen verran, että joku kerkesi huomata minun näyttelemän tuskaisen ilmeen ja muminat siitä, ettei tästä tule mitään. Sitten yhtäkkiä kesken tanssin minä ryntään ulos ja mies lampsii perässä. Musiikki jäi soimaan ja tuli kaason vuoro ottaa homma haltuun.

Kaason tehtävä oli tässä välissä esitellä vieraille meidän puuhapöytä, valokuvauspiste ja minun tekemän musiikkibingo. Musiikkibingon esittelyn jälkeen hän vielä keräsi olevinaan meiltä salaa kysymyksiä tulevaan kenkäleikkiin. Sen leikin oli tarkoitus olla ikäänkuin kosto siitä, että minä sillä tavalla häippäsin.

Me häivyimme siis ihan suunnitellusti vaihtamaan rennommat juhlavaatteet. Etenkin omissa vaatteissani oli nappeja ja nippeleitä purettavaksi, joten siihen sai ihan useita minuutteja menemään. Vähän kuuntelin oven takana, että milloin paviljonkiin on sopivaa mennä. Sitten menin muina rouvina takaisin sisälle, lampsin tietokoneelle ja sanoin ”Tanssin mieluummin isäni ja kaikkien teidän muidenkin kanssa sellaista, missä ei tarvitse laskea askeleita, sillä mulla on melko *painaa playta* Levottomat jalat”

Hassisen kone on isäni lempi yhtyeitä. Yksi minulle ahdistava hääperinne on tämä isän kanssa tanssiminen. Tiedän ettei isänikään ole mikään tanssi-ihminen, joten ajattelin että tämä tällainen kompromissiratkaisu olisi myös hänelle ok. Ajattelin, että se tanssi on kuitenkin jonkinlainen kunniatehtävä ja sen kokonaan poisjättäminen voisi alkaa harmittaa.

Tästä alkoi tuohon musiikkibingoon liittyvä soittolista ja ihmiset saivat alkaa sitä pelaamaan. Monelle on tuttu ns. hääbingo, jossa bongaillaan erilaisia tapahtumia illan aikana. Vaikkapa hääparia pussailemassa tai jonkun kaatamassa juomansa jne. Minä kehitin tästä omanlaisen musiikkiversion, josta kerron myöhemmin tässä artikkelissa. Jatketaan nyt kuitenkin ihan virallisten ohjelmanumeroiden parissa.

Kimpun ja sukkanauhan heitot ovat taas niitä vähän tuoreempia ja muualta omaksuttuja hääleikkejä, joita iso osa meistä osaa häissä odottaa. Harva morsian oikeasti omaa kimppuaan neitosille nakkaa enkä niin tehnyt minäkään. Olin askarrellut tätä varten ns. heittokimpun, jonka esittelen tässä toisessa artikkelissa. Tässä esittelen nyt vain sen ohjelmanumeron.

Vaikka tuo heittokimppukin oli pallonmuotoinen ja varmaan sen olisi saanut heitettyä vaikka minne, sisälsi se kuitenkin elektroniikkaa ja siksi en sitä halunnut heitellä. Sitä paitsi olin lukenut Siksi tahdot- hääkirjasta useita suomalaisempia tapoja toteuttaa tämänkaltainen leikki. Niitä leikkejä mukaillen meidän häissä kaikki naimattomat naiset muodostivat piirin. Minä asetuin silmät peitettynä kimppun kanssa ringin keskelle. Kun Lady Marmalade-biisi alkoi soimaan, piiri alkoi pyöriä. Minä ojensin jossain kohtaa käteni, sytytin kimppuun valot ja kohdalle jäänyt henkilö sai kimpun sekä päälleen manauksen päätyä seuraavaksi naimisiin.

Toinen tällainen leikki on tietenkin myös sukkanauhan heitto. Tästä sukkanauhasta kerron lisää tässä artikkelissa, mutta tässä nyt meidän versio ohjelmanumerosta. Se meni niin, että istuin tavalliseen tapaan tuolille keskelle lattiaa ja puolisoni silmät peitettyinä hääräilee mekkoni alla. Sitten hän vaan toteaa, että ei täällä ole mitään sukkanauhaa. Sitten minä kurkaan itsekin hameen alle ja totean, että voihan kehveli! Se nauha on varmaan pudonnut, kun kävin äsken ulkona.

Ja sitten kaikki naimattomat miehet ohjattiin taskulamppuineen pihalle sitä etsimään, Indiana Jonesin tunnarin alkaessa soida taustalla. Sanoin vielä vinkiksi, että kyllä teillä sitten välähtää, kun se löytyy. Viitaten siihen, että nauhassa on heijastin. Olimme tehneet aurinkopurjeesta puiden väliin tupakkakatoksen, mutta kukaan ei sitä käyttänyt, koska sadetta ei juurikaan ollut. Tuulta sen sijaan kyllä riitti ja siksi olin jättänyt sukkanauhan tuohon katokseen. Olipahan sillekin viritykselle edes joku käyttötarkoitus eikä tuuli riepotellut sukkanauhaani oikeasti teille tietämättömille.

Näiden jälkeen leikkittiin kenkäleikkiä, johon vieraat olivat keksineet kysymyksiä meidän ollessa ”hatkoilla” eli vaihtamassa vaatteita. Tässä monelle tutussa leikissä hääpari istuu selät vastakkain ja molemmilla on käsissään sekä sulhasen että morsiamen kenkä. Parille esitetään kysymyksiä kuten ”Kumpi on suuttuu helpommin?” ja oman näkemyksensä mukaan kumpikin nostaa joko sulhasen tai morsiamen popon ilmaan. (kiistaton vastaus esimerkkikysymykseen: morsian) Tämä oli meillä niin tykätty leikki, että vieraat halusivat jatkaa sitä heittelemällä kysymyksiä ns. yleisöstäkin. Meillä ei laskettu mitenkään pisteitä eikä ihan aina ollut edes selvää, mitä toinen selän takana vastasi. Minusta se teki ehkä leikistä mukavamman, kun mitään ”kilpailua” ei ollut.

Sitten oli se kehittelemäni musiikkibingo.

Siinä oli tavallaan kaksi peliä. Ensimmäisessä pelissä bongailtiin soitettuja kappaleita ja viiden suorasta sai bingon ja 5 pistettä seuraavaan peliin. Erilaisia bingolappuja tämä vaatii tietenkin useampia. Lisäksi biisilista piti soittaa järjestyksessä, jotta bingosuora oli mahdollista tarkistaa.

Toinen peli olikin sitten vaikeampi. Siinä oli tarkoitus yhdistää kappaleet ja häidemme merkkihenkilöt toisiinsa. Jokaisesta oikeasta yhdistelmästä sai aina 2 pistettä ja eniten pisteitä saanut voitti mainetta, kunniaa ja pienen palkinnon (=muumimukin ja suklaata).
Jos kaikki pallerot olisi saanut yhdistettyä oikein, olisi viivoista muodostunut jalustan päällä lepäävä sydän. Tämä kuvio oli piirrettynä tarkistuslomakkeelle. Kaason puoliso otti tarkistustehtävän hoitaakseen ja voitto tuli vain yhden pisteen erolla. Voitto meni 1. pelin voittajalle, joten 2. sijalle jäänyt otti kyllä huikean kirin!

Kun pisteet oli laskettu, kaaso ja bestman vielä kertoivat, millä perusteella olimme biisit henkilöille valinneet. Tähän olimme heille kirjoittaneet vastaukset paperille.

Minä valitsin omani sillä perusteella, että biisistä tulee syystä tai toisesta kyseinen henkilö mieleen. Esimerkiksi äitini olin yhdistänyt Kauppaopiston naiset -kappaleeseen, koska hän ja tätini ovat ainoita ihmisiä, joiden tiedän käyneen kauppaopiston. Ja tahdon myös ajatella, että äitini oli laulussa kuvattu ”kauppaopiston nainen, joka todella käänsi päitä”.

Sulhanen taas lähti biisivalinnoissaan liikenteeseen siitä, mitä kappaleita muisti henkilön kuunnelleen. Esimerkiksi morsiamelle hän laittoi biisin sillä perusteella, että tämän yhtyeen tuotantoa minä huudatan kotona usein. Tätä nimeomaista biisiäkin joskus ja onhan siinä nyt sanatkin ihan kohdallaan. Biisi oli Haloo Helsingin Rakkaus.

Kun musiikkibingo-lista oli soitettu loppuun, vaihtui soittolista meidän kaikkien yhteiseen. Olin luonut Spotify-listan, johon pyysin ennakkoon meidän häiden Facebook-ryhmässä vieraita lisäämään musiikkia. Tällä halusin varmistaa, että musiikki miellyttää tai ei miellytä kaikkia tasapuolisesti. Minusta tämä oli hyvä ratkaisu, tosin sitä listaa ei ihan hirvittävästi ehditty kuunnella. Se on kuitenkin kivana muistona olemassa.

Juhlapaikan sopimuksessa luki, että musiikin soittaminen on lopetettava puolilta öin. Tämä sääntö oli olemassa lähinnä siksi, että paviljonki sijaitsee aivan järven rannassa ja vettä pitkin ääni kulkee häiritsevästi naapuriin. Soundbar meni kahdeltatoista kiinni. Olimme varanneet mukaan sellaisen hupi-mikrofonin, jossa on kaiutin itsessään. Kaiutin, josta ei varmasti lähde enempää ääntä kuin keskiverto humalaisesta. Sillä sai laulaa tietokoneelta karaokea, mutta se into laantui aika pian. Yön viimeiset tunnit musiikkia soitettiin vain läppärin kaiuttimista, mikä oli vähän sellainen kompromissiratkaisu.

Omanlaistaan ohjelmaa tarjosi toki myös iltapala. Paviljongin päässä on nk. kotatakka, jossa sai käydä paistamassa itselleen makkaroita tai kalapuikkoja hodarisämpylän väliin. Meidän vieraiden joukossa ei ollut ketään vegaania, mutta lihaa vältteleviä kylläkin. Heitä ajattelen oli tarjolla noita kalapuikkohodareita, mutta ne teki kauppansa kyllä muihinkin suihin. Suosittelen kokeilemaan. Höysteinä perinteiset ketsupit, sinapit, paahdetut sipulit sekä muutamia valmissalaatteja. Tarjolla oli myös karkkia, sipsejä sekä kakkukahveilta ylijääneet hääkakut, joita ei kyllä kaikkia tuhottu edes tämän illan aikana.

Meillä oli myös jääkaapin täydeltä olutta, siideriä ja lonkeroa ja parit laatikot viiniä. Koska meillä ei ollut valtavasti vieraita, ei myöskään ollut järkevää ostaa montaa eri sorttia lonkeroita tai siidereitä. Tämän ongelman taklasin tekemällä kivennäisvedestä ja viinasta ns. pohjan lasiseen hana-astiaan ja viereen sitten viittä erilaista makusiirappia. Kirjoitin viereen ohjeet minkä verran mitäkin pitää tuoppiin laittaa, jos haluaa tuunata vaikkapa perus omenasiideristä mansikka-lime siiderin. Jossain vaiheessa jengi kyllä unohti, että tämä oli tuunauspiste ja mausteli vain pelkkää sitä ”pohjaa” noilla siirapeilla. Taisipa sen pohjan loputtua siihen astiaan tulla joku boolin tapainenkin. 🙈
Niin tai näin, tämä tuunausmahdollisuus oli hyvin pidetty ratkaisu.

Todella ihanasti onnistunut ilta päättyi meidän viimeisten osalta vasta aamuyöstä. Muutaman tunnin nukkuneena, mutta muuten yllättävän hyvinvoivana, seuraavana aamuna aamiaselle ja siivoamaan sotkut paviljongista. Oli todella haikeaa saatella vieraat yksi kerrallaan kotimatkalle ja paketoida tämä aikamoinen puristus.

Kun kaikki oli juhlapaikalla valmista ja kaasonkin konkkaronkka lähtenyt, me siirryimme vielä takaisin omaan huoneeseen. Katsoimme The Pacific: Tyynenmeren taistelutoverit-sarjaa (Band of Brothers on meidän molempien lempisarjoja ja se on katsottu monta kertaa, tuota Pacificia ei tarvitse useampaan kertaan katsoa) läppäriltä ja lusikoimme viimeisen juustokakun suoraan laatikostaan. Olimme Herranniemessä vielä tuon yhden yön ja maanantaiaamuna auto tupaten täynnä tavaraa ja sydän täynnä muistoja ajelimme kotiin.

Nyt alkaa olla meidän häät pikku hiljaa esitelty. Omalla tavallaan haikeaa tämäkin! Seuraavassa artikkelissa voisin kertoilla vielä vähän erinäisistä yksityiskohdista..